Pekko Penttilä

   Muistokirjoitus

Maailman paras työkaveri. Tutustuin häneen lääketieteen ylioppilaana Turun yliopistossa. Pian hän jo alkoi seurustella parhaan ystäväni kanssa. Yhdessä opiskeltiin, urheiltiin, nautittiin opiskelijaelämästä. Olimme molemmat kandidaattiseuran liikuntatoimikunnan aktiivijäseniä ja urheilutapahtumia järjestettäessä huomasin, että tässä on ihminen, jolla hommat hoituu ja yhteistyö on helppoa. Vaihto-opiskelijavuoteni vuoksi siirryin opiskelujen viimeiseksi vuodeksi hänen kanssaan samalle kurssille ja oivalsin, että hän on myös älykäs ja osaava, taitava tuleva lääkäri.

Valmistuttiin ja muutettiin töiden perässä eri paikkakunnille, perustettiin kumpikin perhettä tahoillamme. Ilmoittauduin kotikaupunkiini Kuopion yliopistoon erikoistumaan lastenkirurgiaan ja pian KYS:ssä avautuikin lastenkirurgian erikoistuvan lääkärin virka. Itselläni kirurgian runkokoulutus oli kuitenkin vielä vasta alkuvaiheessa, kun taas hänellä Jyväskylässä jo loppusuoralla. Niinpä kannustin häntä unohtamaan paluun synnyinkaupunkiinsa Tampereelle ja hakemaan tätä virkaa, jotta saisin tulevaisuudessa maailman parhaan työkaverin.

Ja niin hän muutti perheineen Kuopioon, meidän naapuriin. Nautimme pikkulapsiarjesta ja kirurgian koulutuksen haasteista. Hän sai diagnoosin pahanlaatuisesta aivokasvaimesta. Kävimme yhdessä perhekerhossa – äitiyslomalainen ja sairaslomalainen. Sairaus ei kuitenkaan miestä lannistanut; hän palasi töihin, alkoi tehdä väitöskirjaa osteochondritis dissecansista, neuvoi ja opasti minua, klinikan uutta erikoistuvaa. Hän oli kiinnostunut lastenortopediasta ja valmistuttuaan lastenkirurgian erikoislääkäriksi suunnitteli lastenortopedian erityispätevyyttä. Hän toimi myös Suomen Lastenortopediyhdistyksen sihteerinä. Potilaiden silmissä hän oli luotettava sankari, hoitajien mielestä ystävällinen asiantuntija, kollegoiden kesken mieluisaa seuraa niin kahvikupin kuin leikkaushaavankin ääressä.

Vapaa-aikanaan hän urheili ja oli aktiivisesti mukana lastensa harrastuksissa. KuPSin tenavaliigajoukkueen valmentaja löytyi usein Keskuskentän laidalta kannustamasta poikaansa, tytärtään, kummityttöään ja muita tuttuja junioreita. Hän itse tykkäsi pelata KuPS Puujaloissa vasenta laitaa – leikkaus kun oli vienyt näkökentästä vasemman reunan. Hän oli myös innokas maastopyöräilijä ja vaikka sairaus eteni, elämäninto ja taistelutahto eivät hävinneet ja vielä viime kesänä hän osallistui elämänsä ensimmäiseen ja viimeiseen triathloniin.

Pekko oli maailman paras työkaveri, joka opetti elämään tässä ja nyt - nauttimaan jokaisesta meille suodusta hetkestä.

Jenni Jalkanen